Hän nousi rattaille ja ajoi tiehensä.
NELJÄS LUKU.
I.
Klovaczin kolme mustasilmäistä lasta ei tuonut enää krokuksia eikä orvokkeja Lindille kevätaamuisin. Heidän isänsä, Anton Klovacz, oli hyvin sairaana, oli Lind kuullut sanottavan. Ja koska talossa ei ollut äitiä, niin kaikki lapset läksivät isän kanssa katetuissa vankkureissa kaupunkiin, jossa heidän oli määrä kääntyä etevän lääkärin puoleen. Kaikki Antonin säästöt kuluisivat tietenkin siihen.
Hän oli pestannut miehen hoitamaan taloa heidän poissaollessaan, olivat lapset kertoneet Lindille viimeisenä päivänä, jolloin he olivat koulussa. Mies oli hyvin miellyttävä ja voimakas, sanoivat he, hän oli tuonut heille makeisia kaupungista ja antanut heidän tutkia hänen taskunsa ja ottaa kaikki hopearahat, mitä niistä oli löytynyt. Jo ensi päivänä he olivat tulleet hänen kanssaan niin hyviksi ystäviksi, että he olivat hyökänneet kaikki hänen kimppuunsa, kunnes he vihdoin saivat hänet pitkäkseen maahan, missä hän oli nauranut oikein sydämensä pohjasta.
Muutamia päiviä myöhemmin hän oli käynyt Yellow Postissa ja tuonut sieltä laatikon, joka lauloi ja soitti. Se oli lähetetty hänen perässään siitä kaupungista, mistä hän oli tullut. Paljon nahkaselkäisiä kauniita kirjoja oli myös saapunut taloon, mutta lapset eivät osanneet lukea niistä ainoatakaan sanaa tai ei ainakaan yhtään kokonaista riviä. Missä ikänä tuo mies oli ollut, siellä, se oli selvää, hän oli voittanut kaikkien lasten sydämet.
Illat olivat nyt niin ihmeen kauniit, ettei Lind voinut Pysytellä Garen farmin vankilassa. Hän alkoi tehdä pitkiä kävelyretkiä yksinänsä koulutuntien päätyttyä, palaten hädin tuskin illalliselle kotiin. Harvoin hän tapasi ketään, yhtä vähän hevos- kuin jalkamiestä, joka olisi häirinnyt hänen yksinäisten retkiensä viehätystä. Ihmetellen joskus, mikähän tuo mies oikeastaan saattoi olla, joka oli saapunut kaupungista Klovaczin farmille, hänen oli tehnyt mieli kulkea sinnepäin. Tietysti hän oli vain työläinen, joka kernaasti juttelisi hetken aikaa hänen kanssansa, mutta hän toivoi, että tuon miehen näkeminen palauttaisi jälleen hänessä uskon sen maailman olemassaoloon, josta hän itsekin oli tullut.
Eräänä päivänä Sandbon lapset jättivät hänelle poninsa ratsastettavaksi. Illalla alkoi hienosti sataa, ja Lind, puettuna karheisiin vaatteisiin, nousi ponin selkään ja ratsasti luoteiseen päin, Klovaczin farmia kohti. Hän seurasi kapeaa, kiemurtelevaa polkua, jota myöten Caleb oli ajanut vähän aikaa sitten. Hän ratsasti leppäpensaikon ohi ja tuli tielle, jonka yläpuolelle villit kirsikat muodostivat ikäänkuin katoksen, peittäen taivaan näkyvistä.
Tiellä Lind kohtasi miehen, joka kulki paljain päin, hattu kädessä, harmaassa hämärässä. Hän tunsi hänet samaksi henkilöksi, jonka hän oli nähnyt kummulta palatessaan kotiin Thorvaldsonista.
Mies oli pitkä ja huolellisesti puettu, yllään tavallinen urheilupuku: polvihousut ja säärykset, ruskea, kaulasta avoin paita ja pehmeä hattu. Kun Lind näki hänen lähestyvän, hymyili hän hiukan miehen hienolle puvulle. Hän tiesi heti, että tämä oli Klovaczin »pestattu mies».