Kulkiessaan toistensa ohi he vilkaisivat salavihkaa toisiinsa niinkuin oudot ainakin yksinäisellä seudulla. Lind huomasi, että miehen kasvot olivat ajamattomat ja ruskettuneet, mutta samalla hän oli omituisen kalpean ja heikon näköinen; hänen silmänsä olivat kauniit ja niiden ilme miettivä. Mark Jordan ei huomannut muuta kuin tytön, joka ratsasti sateessa ikäänkuin se olisi huvittanut häntä.
Sitten he kulkivat toistensa ohi.
Mutta Lind ei voinut jatkaa matkaansa. Hänen teki mielensä kääntyä takaisin ja jonkun tekosyyn nojalla poiketa taloon. Tuo mies ei ollut sittenkään mikään tavallinen työläinen. Lind pysäytti hevosensa hetkeksi tuumien, mitä hän tekisi. Samassa alkoi todenteolla sataa.
Klovaczin pieni turvemaja ja hajallaan olevat ulkohuonerakennukset, jotka entiset omistajat olivat rakentaneet, kyyköttivät rankkasateessa kuin tunkiolle heitetyt roskat. Vielä kaksi viikkoa sitten tämä paikka oli ollut »koti» — turvapaikka, jonne saavuttiin pellolta, metsästä, koulusta. Lindin silmät kostuivat hänen muistellessaan Klovaczeja, tuota hajonnutta unkarilaista perhettä.
Poni pysähtyi kuistin edustalle, ja hetken kuluttua Lind kolkutti ovelle.
Mark Jordan avasi oven.
»Saanko tulla sateensuojaan?» Lind hymyili räpäyttäen sadepisarat silmäluomistaan. »Olen Lind Archer, Oelandin opettajatar.»
Mark peräytyi avaten oven selko selälleen ja hilliten huudahdusta, joka oli päästä hänen huuliltaan. Hänen terävät silmänsä tarkastivat odottamatonta vierasta ja tarkastuksen tulos saattoi hänet hiukan hämilleen.
»Halloo!» hän sanoi. »Pahassapa ilmassa te olettekin liikkeellä.
Astukaa huoneeseen!»
Lind katsoi epäröiden poniinsa, ja Mark kiiruhti ulos. »Minä pidän huolta hevosesta, miss Archer. Astukaa sisään ja olkaa kuin kotonanne.» Seisoen kapealla kuistilla he katselivat hetken aikaa toisiaan uteliaasti ja purskahtivat sitten ilman syytä nauruun. Mark poistui ponin luo, ja Lind astui keittiöön.