Lind katseli ympärilleen huoneessa, jonne hän oli tullut. Siinä näkyi jo miehisen epäjärjestyksen jäljet: kaikenlaiset roskat olivat lakaistut pois näkyvistä uunin ja kaapin alle.
Jotain kiehui liedellä. Pöytä, jolle oli levitetty öljyvaate, oli katettu yhdelle hengelle. Sade rummutti tuhansin sormenpäin ikkunan ruutuja. Lind veti verhon eteen.
Mark Jordan palasi keittiöön. Sade helmeili hänen mustassa tukassaan ja valui alas hänen poskilleen.
»Paha ilma ulkona liikkua», hän sanoi keskustelun johdantona, ja muisti sitten, että hän olikin jo sanonut jotain samantapaista. Oikeastaan Lindin tulo oli hiukan hermostuttanut häntä juuri nyt, kun hän oli aikonut epämääräiseksi ajaksi vetäytyä yksinäisyyteen.
»Oi, minä pidän tällaisesta ilmasta», sanoi Lind iloisesti. »Minä ratsastan tai kävelen kovin mielelläni sateessa. Jos ajatte minut ulos, niin en pane sitä lainkaan pahakseni.» Hän nauroi hänelle suoraan silmiin istuessaan uunin luona.
»Miksikä te siis tulitte tänne?» Mark kysyi voittaen taas tasapainonsa.
»Miksikä — oi, enpä tiedä. Minun oli kai ikävä», Lind sanoi hitaasti. »Te näytitte niin inhimilliseltä kulkiessanne tietä pitkin, enkä ole tavannut oikeata ihmistä kokonaiseen kuukauteen.»
»Hm. Toivottavasti ette pety minun suhteeni», Mark sanoi hymyillen. Lind huomasi, että hänellä oli valkoiset hampaat ja hyvin miellyttävä suu. »Olin parhaillani illallishommissa. Erakko ei syö paljon siitä yksinkertaisesta syystä, että on niin vaivalloista keittää ruokaa yhdelle hengelle. Melkein aina tulee keittäneeksi liian paljon tai liian vähän.»
Hän oli nostanut jalkansa keittiötuolille uunin eteen ja nojasi kyynärpäätään polvea vasten odottaessaan kahvin kiehumista liedellä. Lind riisui pehmeän hattunsa ja takkinsa. Hänellä oli vedenpitävästä kankaasta tehdyt polvihousut ja suuret kengät.
»Tämä on tosiaankin kodikas pieni talo», hän sanoi.