Lind naurahti hermostuneesti. Tuo nuori mies pelotti häntä kiihkeällä katseellaan. Hän oli lausunut nuo sanat ikäänkuin vain haluten kuulla, miltä ne sointuivat.
»Todellako? Tahtoisitteko ensin ilmoittaa minulle nimenne?» Lind sanoi kevyesti, jotta hänen äänensä kuuluisi huolettomalta. Hän otti haarukan käteensä.
Mark hämmästyi omaa rohkeuttansa. Mikä häneen oli tänään mennyt?
Varmaankin hän pelotti tytön pakosalle.
»Anteeksi — tarkoitukseni ei ollut pelästyttää teitä. Mutta olen siitä aivan varma. Tahtoisin saada teidät ymmärtämään, ettei kukaan ole koskaan tullut luokseni niinkuin te tänä iltana — aivankuin kohtalon pakottamana. Olen aina ollut niin epätoivoisen yksinäinen.»
Käsittämätön tunne valtasi Lindin mielen Markin puhuessa. Hänen olisi tehnyt mielensä hyökätä hänen luokseen ja silitellä tuon vieraan miehen tukkaa, hyväillä sitä käsillään, jotta hän ei enää olisi hänelle vieras.
»Oi!» huudahti Lind, »sen minä tunnen liiankin hyvin!» Hän ojensi äkkiä kätensä pöydälle ja kumartui Markin puoleen. Mark laski omansa Lindin kädelle pusertaen sitä hiukan, ja he hymyilivät toisilleen.
»Mutta te ette vieläkään ole sanonut minulle nimeänne?» Lind muistutti.
Mark ojentautui tuolillaan. »Aivan oikein — en ole sitä tehnyt! Nimeni on Jordan — Mark Jordan. Ruvetaan nyt syömään. Te olette varmaankin nälissänne.» Hän tarjosi Lindille leipää.
»Onko kahvi hyvää?» hän kysyi äkkiä hetken kuluttua.
»Erittäin hyvää», vakuutti Lind hänelle. »Minun mielestäni te olette hämmästyttävän hyvä kokki.»