Jännitys laukesi samalla ja he näyttivät tulevan hyviksi ystäviksi käden käänteessä. He söivät yhdessä munia ja paistettuja perunoita, leipää ja säilykeluumuja, joita Klovaczit olivat jättäneet, ja joivat kahvia. He keskustelivat elämästä Oelandissa sekä sen viehätysvoimasta, jota kumpainenkin alussa oli tuntenut. Mark ei ollut vielä ennättänyt tutustua asukkaisiin. Lind kuvasi heitä muutamin lyhyin, terävin piirtein. Markia huvittivat hänen tekemänsä huomiot.
»Sandbot ovat teidän lähimmät naapurinne», Lind selitti. »Mrs. Sandbo luulee olevansa onnellinen kadotettuaan miehensä, mutta todellisuudessa mies on nyt elävämpi kuin koskaan ennen.»
Hän kertoi Markille garelaisista ja kirouksesta, joka näytti painostavan heitä kaikkia.
»Judith on kaunis tyttö. Hän on aivankuin — villivarsa, parempaa kuvaa en voi hänestä antaa. Mutta Caleb ei suo hänelle hetkenkään rauhaa. Ani harvoin minäkään pääsen hänen lähelleen, niin kernaasti kuin tahtoisinkin häneen enemmän tutustua.»
»Hm — te voisitte varmaan tehdä paljon tytön hyväksi, jos teillä vain olisi siihen tilaisuutta», sanoi Mark. Hän kertoi Lindille hiukan itsestään, elämästään pappien luona, joiden huostaan hänet oli heitetty isän kuoltua; isäänsä hän ei muistanut yhtään; äidistään hän ei myöskään tiennyt paljon, hän oli ollut englantilainen sivistynyt nainen, joka oli kuollut hänen vielä lapsena ollessaan; hän kertoi työstään ja toiveestaan päästä takaisin kaupunkiin kuuden kuukauden kuluttua voidakseen ryhtyä uusin voimin työhön. Ja Lind vuorostaan kertoi hänelle, miten hän oli joutunut tänne ja päättänyt jäädä paikoilleen välittämättä Caleb Garen kiivaudesta ja hänen perheensä tukalasta asemasta.
Lind keräsi sitten astiat pöydältä ja pesi ne Markin pyyhkiessä ja asettaessa ne paikoilleen kaappiin. Sitten Lind kurkisti ulos ikkunasta ja huomasi, että sade oli jo melkein lakannut.
»Mrs. Gare otaksuu, että minä olen Sandbossa, eikä nuhtele minua. Mutta minun täytyy sittenkin lähteä kotiin», hän sanoi. Mark otti hattunsa ja takkinsa naulasta ja he läksivät yhdessä ulos. Satoi yhä hiukan ja puut muodostivat suuria, kosteita läikkiä hämärtävää taivasta vasten.
Mark syötti ja juotti Lindin ponia, sitten hän satuloi oman hevosensa.
Lind seisoi pimeässä tallissa sillä välin kuin Mark suoritti työnsä.
Lämmin kodikkuudentunne matalassa tallissa oli niin valtava, sateen
rapistessa kattoa vasten, että Lind tunsi entistään voimakkaampana
Markin läsnäolon.
Mark ei huolinut sytyttää lyhtyä satuloidessaan hevostansa. Hän työskenteli nopeasti pimeässä, jotta se tunne, jota hän tunsi tätä merkillistä tyttöä kohtaan, ei kokonaan panisi hänen päätään pyörälle. Kun hän oli valmis, talutti hän hevosensa pihalle hipaisten Lindiä, joka ei heti huomannut hänen tuloaan. Tuo hetkellinen kosketus sai Markin sydämen kiihkeästi sykkimään.
Sateen kostuttaessa heidän kasvojaan he ratsastivat metsätietä myöten rinnatusten.