Sven Sandbo oli palannut kotiin. Judithin käytöstä oli mahdoton ymmärtää. Lind oli yrittänyt puhua hänen kanssaan Svenistä, mutta tyttö oli tylysti paennut pois. Ja kun Lind oli tarjonnut Judithille luettavaksi kirjaa, jonka hän oli saanut kaupungista, niin Judith oli käyttäytynyt paljon enemmän Ellenin kuin itsensä tapaisesti. Hänellä ei ollut aikaa lukea, oli hän sanonut. Amelia kulki kuin poissaoleva näinä päivinä ja kohteli Calebia miltei ystävällisesti. Amelian puolella oli jännitys hiukan lauennut, mutta Judithin puolella se oli sitä enemmän kiristynyt. Calebin huomio oli tätänykyä niin kokonaan kiintynyt farmin asioihin, ettei hän huomannut mitään. Vastoin tapaansa hän suoritti kaikenlaisia turhia pikkutöitä etsien alati uutta tehtävää, sen sijaan että hän olisi määrännyt töitä Martinille ja Judithille. Lind tunsi, että jotain tärkeää oli tapahtunut, mutta huomasi sitten samalla, ettei mitään muuta voinut tapahtua kuin mikä kuului jokapäiväisiin velvollisuuksiin.

Lind yksin huomasi nämät vaihtelevat vivahdukset garelaisten elämässä. Hänellä oli iltaisin paljon vapaata aikaa istuessaan pöytänsä ääressä lasten poistuttua koulusta, ja usein silloin hän tuli ajatelleeksi garelaisia. Mutta tuon sadeillan jälkeen hän oli vieläkin enemmän ajatellut Mark Jordania.

Kolmantena päivänä käyntinsä jälkeen Klovaczin farmilla Lind istui pöytänsä ääressä koulussa. Huoneessa tuntui voimakas liidun ja villien kirsikankukkien tuoksu. Lind oli väsynyt ja masentunut mieleltään. Hän sulki silmänsä ja nojasi päänsä käsiensä varaan. Hän eli mielikuvituksessaan jälleen tuon pelottavan ja ihanan sadeillan…

Ovi avautui hitaasti. Mark Jordan seisoi valoisassa oviaukossa, hymyilevänä, paljaspäisenä, hattu kädessä. Lind painoi kätensä poskiansa vasten. Sitten hän nauroi.

»Te näytätte syylliseltä», sanoi Mark. Hän astui hitaasti pulpettien välistä käytävää pitkin huoneen keskelle katsoen Lindiin onnellisena.

»Myönnän sen kyllä», sanoi Lind arasti. »Ajattelin juuri, että tarjoutuisin jälleen päivällisvieraaksi teille.» Hän nousi pöytänsä äärestä ja ojensi kätensä Markille. Mark piteli sitä omassaan, katseli sitä ja osoitti liitu- ja mustetahroja.

»Maan suola: koulunopettaja. Olin kerran itsekin opettajana kuukauden verran. Sain eroni, kun yllytin lapsia hockey'a pelaamaan», Mark nauroi. Hän päästi irti Lindin käden ja kulki ympäri huonetta tutkien piirustuksia ja kuvia, joita lapset olivat valmistaneet ja ripustaneet seinille. Ottaen käteensä liitupalan hän piirusti mustalle taululle lystikkään olennon, polvet koukussa ja silmät vinossa, ja kirjoitti sen alle lapsellisella käsialalla: »Opettaja.» Sitten hän peräytyi kymmenen askelta, tähtäsi ja heitti liitupalan mustantaulun hyllylle. Tämän tempun hän uudisti moneen kertaan peräytyen joka kerralla muutamia askeleita kauemmaksi.

Lind katseli leikkiä hetken aikaa puoleksi huvitettuna. Sitten häntä alkoi hieman hermostuttaa. Mark kaikesta päättäen oli unohtanut hänen läsnäolonsa. Hänen väsymättömyytensä syrjäytti hänet kokonaan. Äkkiä hänen mieleensä muistuivat Bjarnassonin vanhan isoäidin sanat: hän ei koskaan pääse hänen salaisuutensa perille. Markin seisoessa nyt sivuttain häneen Lindin huomio kiintyi hänen päänsä ja hartioittensa kauniiseen muotoon. Mark kääntyi niin äkkiä Lindin puoleen, että tämä säpsähti.

»Lähdetään kävelemään», sanoi Mark. »Mitäs nyt?»

»Ei mitään», vastasi Lind. Hän tahtoi koettaa ymmärtää Markia. »Mieleni ei tee lähteä kävelemään, kun te noin jyrkästi käskette. Mutta tahdon käyttää teitä hyväkseni oppiakseni hillitsemään kiivauttani, ja siksi suostun. Te näytte olevan tottunut käskemään. Aivankuin maailmassa ei olisi ketään muuta kuin te yksin.»