Kun lampaat olivat kerityt ja villa sullottu jauhosäkkeihin vietäväksi
Sidingiin, ryhdyttiin taas tavallisiin töihin.
Ellenin työskennellessä puutarhassa kitkien rikkaruohoja ja mullaten perunoita, niin että hänen selkänsä tuli rasituksesta kipeäksi, kävi Judith useampaan kertaan Yellow Postissa ruokavaroja ostamassa.
»Niin!» sanoi Judith Ellenille, joka vihdoin moitti häntä itsekkyydestä. »Miksikä sinä istut täällä? Minä en sääli sinua. En sääli ketään meistä! Me olemme kaikki kylliksi vanhoja lähteäksemme maailmalle. Miksi sinä istut täällä, jos et ole tyytyväinen? Minä en ole tyytyväinen, ja niinpä lähden pois — hyvinkin pian. Toista talvea en tahdo enää rypeä polvia myöten lannassa — sitä en tee! Olen hoitanut kylliksi monta vasikkaa jo hänelle! Mitä minä siitä hyödyn? Mitä sinä siitä hyödyt? Toista se oli, kun olimme pieniä eikä äiti tullut yksin toimeen. Minä sanon sen sinulle — minä lähden pois täältä!» Judithin ääni muuttui kimakaksi ja hänen rintansa aaltoili.
Ellen korjasi silmälasejaan, liike, jonka hän vaistomaisesti teki aina kiihottuessaan.
»Judith», hän sanoi juhlallisesti, »siitä ei yksin ole kysymys. Jotain muutakin on hullusti. Isä uhkailee äitiä aina — kyllä sinä olet sen kuullut — samoinkuin minäkin. En tiedä, mitä se on, mutta äiti pelkää — pelkää, että isä voisi tehdä jotain. Sitä me emme voi sallia. Kyllähän sinä tiedät, ettemme me voi sitä sallia. Olen luopunut paljon enemmästä kuin sinä koskaan tulet tekemään jäädessäni tänne —»
»Oo…» Judith päästi suustaan sanan, joka sai Ellenin hätkähtämään.
»Judith, sinä olet kamala!»
»Olen paljon pahempi kuin sinä luuletkaan! Paljon pahempi!» sanoi Jude lähtien ajamaan.
Lind odotti häntä koululla.
»Sinä näytät suuttuneelta, Judie; mitä on tapahtunut?» Lind kysyi heidän ajaessaan eteenpäin.