»Asiasta toiseen», Caleb Gare jatkoi taas puhettaan. »Mitenkä kävi niiden nahkojen, jotka te lähetitte Sidingiin? Ostiko Grini ne?»
»Osti. Rahaa läksi», Skuli sanoi imien tyytyväisenä piippuaan. »Nahat ovat hyvässä hinnassa nykyään. Grini on hupsu mies. Ha, haa!»
»Näytinkö teille sen suden nahkaa, jonka Martin ampui jonkun matkaa itään täältä? Aika rötkö se oli, kuules, Martin? Missä nahka on? Käy hakemassa, Martin. Minä tein siitä maton, Skuli — sitä tekin voisitte tehdä omistanne. Kuulehan — Jude — näytä mattoa Skulille!»
Martin oli astunut lattian poikki ottaakseen karvamaton Judelta. Tyttö nousi hitaasti. Harmi läikehti hänen kasvoillansa.
»Skuli on nähnyt sen jo kolmasti», hän mutisi nostaen maton lattialta.
Martin riisti sen häneltä irvistellen salavihkaa tytön suuttumukselle.
Martin oli jo kauan sitten oppinut, miten turhanpäiväistä oli
äksytellä. Hän oli jo kolmannella kymmenennellä.
Caleb hymyili lempeästi.
»Skuli on unohtanut, millainen se on. Ha, haa!» Hänen naurunsa oli herttaista.
Islantilainen tarkasteli mattoa jälleen isäntänsä mieliksi. Hän kehui sen erinomaisuutta ja ojensi sen jälleen Calebille, joka piteli sitä kädessään jatkaessaan puhettaan.
Judith kutsui Peten, koiran, luokseen ja poistui huoneesta.
Amelia huokasi ja kävi istumaan syli täynnä rikkinäisiä sukkia; kädessä hänellä oli korvaton kuppi, jota hän käytti parsiessaan.