»En kovin paljon», vastasi Skuli. »Hiukan vain viime viikolla, Kuivaa on ollut.»
Koko aterian ajan Caleb keskusteli vähäsanaisen Skulin kanssa. Näytti siltä kuin Skuli olisi ollut kunniavieras sinä iltana. Lind katsoi pöydän yli Judeen, jonka silmät iskivät tulta. Opettajatar hymyili. Calebin välinpitämättömyys ei loukannut häntä lähimainkaan niin syvästi kuin Judithia.
Illallisen jälkeen tilanne pysyi muuttumattomana. Caleb ei ollut huomaavinaankaan opettajatarta, vaan kohteli häntä kuin ilmaa. Lind vetäytyi jouhisohvalle huoneen nurkkaan ja avasi kirjan. Martin ja Charlie, perheen nuorin lapsi, läksivät lopettamaan lypsyä, ja Judith keräsi astiat ja kantoi ne keittiöön.
»Soita meille jotain, Ellen», sanoi Caleb. Hän ja Skuli olivat nostaneet tuolinsa uunin ääreen keskelle huonetta ja sytyttäneet piippunsa. Sininen savu kiersi Calebin pään ympärillä. Lindin mieleen muistui eräs taulu, jonka hän kerran oli nähnyt, fakiiri, joka katse ylöspäin kohonneena katseli esiinloihtimaansa pirullista kuvaa.
Judithin auttaessa keittiössä istahti Ellen kuuliaisena harmonion ääreen. Hän istui suorana ja jäykkänä virttyneessä kotikutoisessa puvussaan, joka kaikesta päättäen oli kutistunut ja käynyt liian pieneksi hänenkin kapeille hartioilleen ja kehittymättömälle rinnalleen. Hänen hieno, ruskea tukkansa, joka oli paljon vaaleampi ja ohuempi kuin Judithin, oli kammattu sileästi ylöspäin, jättäen paljaaksi hänen kaarevan, ankaran, valkoisen otsansa. Hänen kulmakarvansa olivat kaunismuotoiset ja mustat kuin musteella piirretyt viivat. Hänen silmälasiensa suurentavien lasien takaa häämöittivät hänen tummansiniset silmänsä vetisinä ja sameina. Hänen kehittymättömät, kapeat sormensa tavoittelivat koskettimia.
»Niin, Bjarnasson sai parhaat kalapaikat, siitä ei epäilystäkään», sanoi Caleb kovalla äänellä kesken Ellenin soittoa. »Mutta ei hänen pidä luulla voivansa varastaa koko järveä. Ei, paha periköön. Martin saa lähteä sinne uusine verkkoineen jonakuna päivänä — ei niin pitkälle kannata lähteä pakkasten aikana. Vai mitä arvelette, Erickson? Onko hän haastanut riitaa teidän kanssanne?»
»E-ei», Skuli murahti. »Hän suostui minun vaatimuksiini, tuo vanha piru. Minä haastoin riitaa ensin.»
Caleb ja Skuli nauroivat molemmat äänekkäästi islantilaisen pilalle. Ellen sekaantui soitossaan. Caleb katsoi tuikeasti häneen, ja tyttö soitti uudestaan virren. Judith tuli keittiöstä huoneeseen ja kävi istumaan lattialle karvamatolle. Hänen koiransa seurasi häntä ja painoi päänsä hänen syliinsä. Tyttö huokasi ja nojautui väsyneesti seinää vasten. Lind huomasi, miten erikoisen kaunis hän oli. Aivankuin jokin satuolento — kentauri ehkä.
Caleb alkoi puhua jostain monimutkaisesta puukaupasta, joskus hän suorastaan huusi Skulin korvaan selittäessään hänelle teknillisiä seikkoja. Virren säveleet vaimenivat vähitellen. Ellen alkoi soittaa isänmaallista marssia, sekaantui soitossaan, siirtyi kehtolauluun ja sitten valssiin. Punainen täplä kohosi hänen molemmille poskipäilleen. Hänen suupielensä olivat riipuksissa, hänen leukansa oli litteä ja pitkä, niin että hän sivulta katsoen näytti vanhalta, väsyneeltä naiselta.
Amelia tuli huoneeseen ja pysähtyi pöydän ääreen. Hän kiersi hiukan korkeammalle lampun sydäntä. Hänen sitä tehdessään pyyhkäisi valo pois varjot hänen silmiensä alta ja jäykät piirteet hänen suunsa ympäriltä ja valaisi hänen vaaleita hiuksiaan, jotka olivat ohimoilta jo harmaat. Amelia oli viisikymmenvuotias ja hyvällä lihoamisen alulla. Mutta hän kantoi vartaloaan arvokkaasti ja hänen liikkeensä olivat yhä sulavat niinkuin hänen nuorena ollessaan. Hän ei näyttänyt laisinkaan soveltuvan ympäristöönsä. Lind tunsi sääliä nähdessään hänen liikkuvan huoneessa, keräilevän paperipalasia, asettelevan liinoja paikoilleen tai vetävän uutimia suoriksi, tapa, mikä varmaankin oli peräisin edellisestä elämästä. Amelia olisi ansainnut paremmankin osan tässä maailmassa.