»Mahdotonta, Martin — tänä vuonna se on mahdotonta. Villojen hinta laski kymmenellä prosentilla, kuten tiedät», Caleb sanoi ystävällisesti. »Tyttöjen täytyy panna parastaan.»
Kaikki se mielipaha, jota Martin kykeni tuntemaan, kohosi nyt pinnalle aivankuin tuulispää, joka nostattaa aallokon. »En ymmärrä, mitä villat tähän vaikuttavat», hän purki vihaansa. »Tällaista minä sanon huonoksi taloudenhoidoksi.»
Caleb kääntyi hitaasti. »Sanotpa sinä sitä miksi hyvänsä, niin ei se merkitse mitään, poikaseni», hän sanoi yhä tyynellä äänellä. »Tätä farmia hoidetaan siten kuin minä määrään. Kun olet kyllin vanha hoitaaksesi sitä paremmin, tulen kysymään sinulta neuvoa.» Hän pyyhkäisi kädellään tomun hyllyltä ja poistui tallista. Martin läksi punoittavin poskin ja nöyryytettynä etsimään Judithia.
Judith sekoitti ruokaa kananpojille kanatarhassa.
»Turhaan sinä huolehdit Ellenin vuoksi, Jude. Emme me saa apulaista heinäntekoon», hän huomautti.
»Emmekö saa?» Judith toisti typeränä Martinin sanat. Hänen silmiinsä ilmestyi kova ilme, mutta hän ei sanonut sen enempää. Kun kanojen ruoka oli valmis, läksi hän taloon Amelian luo.
Judith seisoi äitinsä edessä kädet taskussa, aivankuin työmies, joka on tullut vaatimaan palkkaansa. Hänen käytöksensä oli vailla kaikkea pehmeyttä ja luottamusta. Hänellä oli vain jotain ilmoitettavana ja sen hän myös teki.
»Sven Sandbo toivoo, että minä menisin hänen kanssaan naimisiin», sanoi hän.
Amelia katsoi hätääntyneenä Judithiin. »Entäs sinä, haluatko sinäkin?» hän kysyi hiljaisella äänellä. Se, mitä hän oli pelännyt, oli nyt tapahtunut.
»Heti kun vain tiedän, ettei isä tapa ketään, vaikka sen tekisinkin», kuului tytön vastaus. »Sinä voisit sanoa hänelle, että me tarvitsemme apulaisen heinäntekoon, niin saamme nähdä, mitä hän vastaa. Sen kauemmin en voi jäädä tänne — en missään tapauksessa.»