Dora palasi toisesta huoneesta, sulkien oven jäljessään. Hän oli pukenut ylleen vaaleansinisen pumpulipuvun, joka oli koristettu mustin samettiruusukkein, ja näytti varsin somalta.
Hän kävi istumaan tuolille pöydän ääreen ja nojasi leukansa käteen.
»Kylläpä nyt on kuuma», hän sanoi huoaten. »Miten te viihdytte täällä?»
»Erittäin hyvin. Pidän paljon täkäläisestä väestöstä», Lind sanoi. »Te ja teidän miehenne olette vastikään palanneet tänne, kertoi äitinne minulle.»
»Niin — mutta siitä on aikaa kylliksi kauan sittenkin jo. Olen aivan menehtyä yksinäisyyteen», Dora valitti. »Tämä on ikävin paikka koko maailmassa. Ei koskaan mitään muutoksia paitsi ilmassa, ja sekin on kurjaa suurimman osan vuotta.»
»Aikooko miehenne jäädä tänne pitkäksi aikaa?»
»Aikooko? Hän ei koskaan ajattelekaan mitään muuta. Hän ei ole ikänä käynyt muualla lukuunottamatta tuota puolta vuotta, jolloin olimme Nykerkissä. En pitäisi sillä väliä, jos täällä silloin tällöin olisi jotain huvitusta, tai jos voisin saada kauniita vaatteita ja jonkun, joka katselisi niitä. Mutta hän ei välitä siitä mitä minulla on ylläni. Hän ei osaa erottaa takkia eikä hattua toisistaan.» Doran silmät vilkkuivat tyytymättöminä ulos.
»Teillä ei ole lapsia, mrs. Brund?»
»Ei — Jumalan kiitos, enkä minä niitä saakaan», vakuutti Dora. »Teillä on sievä pusero, miss Archer. Onko se kaupungista ostettu?» Hän katseli sitä himokkaasti purren alahuultaan pienillä valkeilla hampaillaan.
»On. Mutta te voitte helposti ommella itsekin sellaisen.»