Dora kohautti olkapäitään.
»Minulla ei ole ompelukonetta, ja jos mieheni hankkisi sen minulle, niin hän vaatisi, että ompelisin itse kaikki vaatteeni.» Hän tarkasteli Lindiä kiireestä kantapäähän ihailun sekaisella kateudella. Sitten hän astui uunin luo ja otti esille pienen savisen kahvipannun. Hän tyhjensi porot ämpäriin, joka seisoi pesupöydän vieressä, huuhteli pannua kylmällä vedellä, täytti sen jälleen ja pani liedelle kiehumaan. Sitten hän mittasi kaksi suurta lusikallista kahvia ja pani ne pannuun. Kaiken tämän hän teki sanomatta sanaakaan.
Hän istahti taas ikkunan luo odottaen, että kahvi alkaisi kiehua. Lind kysyi, miten kauan hän oli palvellut Loyolassa. Doran kasvot kirkastuivat.
»Palvelin lähes kuusi kuukautta kahvilassa. Ennen naimisiinmenoani.
Blundellin aukiolla — ehkäpä olette käynyt siellä?»
Lind ei ollut käynyt, ja Dora kertoi edelleen kaupungista. Sitten kahvin haju täytti huoneen, ja Dora tarjosi sitä opettajattarelle — laihaa juomaa, jossa uiskenteli poroja pinnalla. Heidän istuessaan pöydän ääressä Dora kertoi »keikareista», jotka kävivät Blundellin kahvilassa ja jotka kaikki olivat »pihkaantuneet» häneen. Dora huokaili ajatellessaan entisyytensä monia seikkailuja, kun ovi aukeni ja Joel Brund astui huoneeseen. Hän oli ruumiiltaan raskas kuin härkä ja melkein yhtä pitkä kuin Fusi Aronson. Hän näytti hämmästyvän nähdessään opettajattaren, ja kääntyi jo puoleksi poistuakseen jälleen.
Dora kutsui häntä veltosti. Brund astui Lindin luo ja ojensi hänelle suuren, karvaisen kätensä. Sanaakaan sanomatta hän kääntyi pois ja avasi työkalukaapin, joka seisoi ikkunan alla. Dora vilkaisi häneen sivulta ja kohotti somia olkapäitään. Lind sääli miestä — hän oli kuin suuri, sävyisä härkä.
Astuessaan ulos hän tuskin katsoi opettajattareen ja nyökkäsi vain päätään. Dora ei sanonut hänelle sanaakaan.
Hetken kuluttua Lind jätti hyvästi Dora Brundille luvaten tulla toistekin. Päästyään ulos hän hengitti vapautuneesti. Kallellaan olevan navetan luona hän näki Joelin kulkevan ikäänkuin hänen mielensä olisi ollut yhtä raskas kuin hänen ruumiinsakin.
II.
Ratsastaessaan kotiin päin Lind kohtasi Mark Jordanin, joka käveli jalan. Hän oli käynyt Sandbossa. Lind oli aavistanut koko ajan tapaavansa Markin — hän kaipasi häntä kipeästi tänään. Äkkiä hänen mieleensä muistui, etteivät he olleet tavanneet toisiaan pitkään aikaan — mikä oli pidättänyt heitä erillään? Mutta niin pian kuin tuo ajatus taas hävisi, ei Lind voinut uskoa ajatelleensakaan mitään sellaista. Eihän alotteen ottaminen kuulunut hänelle, kuten Mark oli sanonut.