»Mutta silloinhan teidän juuri pitääkin», Mark oikaisi häntä.
Klovaczissa Lind paistoi kermakakun ja laski sen hyllylle. Sitten hän levitti valkean liinan pöydälle ja alkoi valmistaa ruokaa. Mark oli ulkona syöttämässä kananpoikia. Lind ajatteli häntä tahtomattaankin, ja lopulta hän ei enää yrittänytkään vastustaa ajatuksiaan. Hän näki hänen toisen kenkäparinsa tuolin alla ja tuumi, miten kodikkaalta, hauskalta se näytti.
Illallisen jälkeen he läksivät kanatarhaan, missä Mark näytti Lindille kaksitoista vasta kuorestaan tullutta poikasta. He katselivat taivasta ja huomasivat, että sade oli tulossa. Lind arveli parhaaksi olla lähtemättä kotiin, ennenkuin sadekuuro oli mennyt ohitse, ja he palasivat huoneeseen suurien sadepisarien tippuessa maahan.
Lind soitti fonografia Markin poltellessa piippuaan. Mark, vetäessään sauhuja, näytti kaukaisemmalta kuin koskaan ennen, ikäänkuin nuo siniset pilvet olisivat kietoneet hänet salaperäisyyteensä. Äkkiä Lind meni hänen luokseen ja sieppasi piipun hänen suustaan. Mark katsoi häneen poikamaisen hämmästyneenä. Lind pisti piipun huuliensa väliin ja tuprutti vahvasti savua.
»Ei siitä paljon iloa ole», sanoi Lind ojentaen Markille piipun.
»Suurin nautinto tässä maailmassa.»
»Ainakin siitä päättäen, miten koko teidän huomionne voi kiintyä siihen.»
»Minä luulin, että te kuuntelitte soittoa. Voin sytyttää teillekin piipun, jos haluatte.» Hän nousi ikäänkuin hakeaksensa. Lind hymyili ja astui ikkunan luo katsomaan sadetta. Vesi valui virtanaan ja sen mukana pimeys laskeutui maahan.
Mark sytytti lampun, ja hänen puhdistaessaan sydäntä Lind piteli kädessään öljysäiliötä. Mark otti sen häneltä, ja heidän kätensä sattuivat hieman tosiinsa. Markin huulet koskettelivat miltei Lindin tukkaa. Hän vetäytyi nopeasti loitommalle, ja Lind löi kätensä yhteen alkaen hyräillä jotain laulua.
Kun sade oli lakannut, oli ilta hiljainen ja kirkas, ikäänkuin maa olisi vasta uudelleen syntynyt. Lind ja Mark astuivat metsätietä pitkin taluttaen hevosia. Kuu nousi tummien setripuiden takaa, ja yö levisi heidän ylitsensä kuin viehkeä, tumma kukka. He lähestyivät vaistomaisesti toisiaan. Lind katsoi ylöspäin ja näki Markin kasvot kirkkaina ja kiihkeinä yläpuolellaan kalpeassa kuunvalossa. Mark ei tuntunut enää kaukaiselta eikä vieraalta. Hän oli täysin inhimillinen ja aivan lähellä. He pysähtyivät keskellä tietä ja heidän katseensa upposivat toisiinsa. Kuuvalo muodosti ikäänkuin kehän heidän ympärilleen ehkäisten ainoankaan vieraan äänen tunkeutumasta heidän luokseen. Sanaakaan sanomatta Lind painautui Markin puoleen, joka käsivarsineen, rintoineen, huulineen otti hänet omakseen. Lind antautui kokonaan hänen valtaansa nauttien hetkestä täysin siemauksin.