Etköhän sinä tahtoisi, sinä vihreäkatseinen, vikkelä kissa tänä ehtoona naukua ravistuvan oveni edessä mahdotonta laulua?
Elämähän on niin ihmeellinen: minun huoneeseeni on asettunut asumaan tyttö,
joka on seitsemän virstan päässä lasivuoressa, luulen, sillä hän on itse asiassa prinsessa, jota peikko vartioi — ja kumminkin hän on täällä, kuten voin todistaa, pääni kammiossa.
Tahtoisin niin mielelläni pitää hänelle serenaadin, ja aivan erikoislaatuisen. Sinä olet kovin sopiva, veljeni laikukas kissa, esittämään mainitun musiikkinumeron: äänessäsi on omituista kärsimystä, hiukan rakkautta ja paljon vihaa.
VIIMEINEN NAURU
Me päätimme tänä aamuna nauraa viimeisen kerran. Sillä on kuin sykähdyttävä onni jo olisi valjastanut hiirakon, pannut hopeasilaisen sitolkan sen selkään ja jättäisi nyt hyvästiä yhdessä nuoruuden kanssa.
Me nauramme sinun lapsenkengillesi, joista muisto on jäljellä, ja sinun pienille ajatuksillesi merkillisestä onnen maasta. Me nauramme poppelikujalle, joka näki sinun valkoisen tanssipukusi paperilyhtyjen paholaisenkuvien varjossa, ja vihreälle penkille, jolle usein istuimme hiljaisuuden akkunain ääressä.
Ajattele: nyt me lakkasimme nauramasta. Sinäkin astut onnen rekeen ja yhdessä nuoruuden kanssa te ajatte iankaikkista tietä…
RESIGNATIO
Sinä olit kerran.
Sinä menit pois.
Oli kerran hymy.
Se kangistui äkkiä huulilleni
hirvittäväksi naamioksi.