AURA: Mitä lienee! Olisinpa, kissa vie, pitänyt mieluummin tuon kakaran aviottomanakin, kuin nyt sen omallatunnollani kannan, että se vieraalle työnnettiin, joka sitä omakseen luulee ja itseään sen isäksi, sillä kaupalla, että minä muka, onnellisiin naimisiin joutuisin.
HELENA: Niinköpä olet vissi, että…
AURA: Ettäkö se on Roslundin ja minun?
HELENA: Niin, tuota, että Roslund sen isä on?
AURA: Enhän minä toki semmoinen hutsu ole, Helena hyvä.
HELENA: Mitä Aura nyt?! Taivaan Jumala! Enhän minä niin tarkoittanut. Mutta jos se Ahkion olisi sittenkin. Eihän teidän valinne huonot olleet ennen yhteenmenoannekaan. Sitähän minä, että ehkäpä hänellä todellakin olisi syytä sitä omanaan pitää?
AURA: Eipä ei. Kyllä ei hän niin pitkälle ennen aikojaan mennyt, vaikka kovin mieltyneen näköinen minuun kauan olikin.
HELENA: No, kun ei, niin ei. Eikäpä taida sitte mies parka aavistaakaan koko asian laitaa?
AURA: Aavistaako taikka ei, sitä en tiedä. Saattaa tietää ja saattaa olla tietämättä. Voi olla siitä välittämättä, mutta voi myös olla sokea. Kuka sen oikein ymmärtää.
HELENA: Eiköpähän sen tunteet sinua ja lasta kohtaan kuitenkin todista, mitä miehen mielessä liikkuu.