LAINA: Hyvä on! (Käden puristus.)
MANU: Olet sinä kultainen kuitenkin. (Poistuu nopeasti.)
LAINA (Itsekseen). Erehdyinkös minä sittenkin?! (Istuutuu ikkunan ääreen odottamaan. Kotvan kuluttua tulee)
AURA (Kättelyä). Kas vain, kenenkä täältä tapaankin! Päivää, Laina.
LAINA: Niin, tulin Auraa ja lastanne katsomaan, vaan täällä olikin yksin Helena. Hän sanoi Auran lähteneen kylällä käymään, livisti sitte itse tiehensä ja jätti minut tänne. Enkä minä hennonnut lapsen tähden täältä lähteä.
AURA: Niinkö? No, mitäs sitä kuuluu? Laina on hyvä ja istuu.
LAINA: Kiitos vain. Eipä nyt enää aikaa olisi, kun lupasin vielä muuallekin poiketa.
AURA: Vai ei? Olisihan tuo ollut hauska rupattaa ja kuulumisia kuulla. Aina kai Laina jotakin uutta tietää? Äsken lasista tästä — ei kai siitä ole kun neljännes tunti — Helenan kanssa nähtiin teidän Manun kanssa tuolla juttelevan.
LAINA (Suoraan). Tännehän minä juuri olin tulossa, kun hän ehätti minut tiellä ja pyysi kanssaan vähän kävelemään.
AURA (Hätkähtäen, uteliaasti). Niinkö? No? Mitäs hauskaa hänellä oli sanottavana?