MANU (Hellästi, häntä tavoitellen). Että siis todella Manu Tuulensuuta, tuota, niinkuin vähän rakastaisit?
AURA (Leikillisesti, härnäten). Niinkuin näet: en vähääkään. — Senhän sinulle todistaa, että pyyntösi täytin ja sinun tänne sallin tulla.
MANU: Paljonko tuo on?! En minä niin vähiin tyydy. En ole tottunut.
(Yrittää ottaa Auraa käsiinsä.)
AURA: Ei, Manu, anna olla. Ei nyt. Tuonnempana. Toiste.
MANU: Mitä tuo sitte on? Aina vain luotasi lykkäät?
AURA: Minun pitää ensin olla varma sinusta. Minäkään en niin vähiin tyydy, että ensin saat, minkä tahdot, ja sitte heität.
MANU: Mitä sillä tarkoitat? Olethan toisen. Ja lapsi tuossa kätkyessä sulla.
AURA: Siinäpä se. Jos se sinulle ei mitään merkitse, niin on se minulle kahta raskaampi. Ja kovin erehdyt, Manu, jos minun semmoiseksi luulet ja minun olevan niin helposti otettavissa. Eikä ole tunteesi paljon väärtti, ell'et minulle sen enempää arvoa anna. Mene vain sitte Lainan kanssa pelailemaan, jos niin mielesi tekee.
MANU: Vai siitä lähteestäkö nuo sanasi sitte heruvatkin? Kyllä sitte ymmärrän.
AURA: Jos oikein ymmärtäisit, et näin minua kiusaisi. Pinnalle vain katsot, et syvemmälle.