HELENA: Ei saa Reetu sitä nyt noin sydämelle ottaa, jos se olisikin totta. Parasta on välittää vähät koko asiasta.
REETU (Kuin itsekseen). Semmoinen ihminen! Nyt minä vasta näen, mikä ihminen se on!
HELENA: Sitähän minä, että onhan niitä maailmassa muitakin ihmisiä. Mitä siitä noin välittää! Löytyy ehkä toinen, joka paremmin ymmärtää, säälii ja osaa arvoa antaa.
REETU: Petosta on maailma täynnä! Ketään ei voi uskoa, ei kehenkään luottaa.
HELENA: Kuka sen tietää?! Antaa ajan kulua: lohduttaikse Jumalan sanalla ja jos millä! Reetu menee nyt syömään ja panee sitte levolle! Tulee sisään: minä saatan!
REETU (Nousten). Sisään? Kotiin? Mikä koti se minulle enää on? Ei nouse jalka portaita ylös.
AURA (Tulee portaille). Ruoka on aikoja sitte pöydässä! Mitä siinä kuhnailee?!
REETU (Hätkähtäen Auran tullessa ja lausuessa ensi sanansa). Oikein pahalta tuntuu kuulla tuota ääntä!
HELENA: Miksi, Aura, miksi tuon teit?
AURA: Siksi, että hänenkin piti kuulla, missä minun kärsimykseni juuret piilevät. (Reetulle.) Monastiko sitte vielä käskeä pitää?