EULALIA (Ovella): Sillä en minä näin kesäaikaan suostu sisällä kahviakaan juomaan. Ja sen minä aina tahdon juoda pöydän ääressä, niinkuin tiedät, enkä kuppi kädessä ja vehnäset sylissäni. Tiedäthän sen, pikku rouvaseni?
TUTTU: Kyllä, kyllä!
EULALIA: Sillä minä tahdon nauttia sekä kahvista että luonnosta, kun minä kerran maalla olen. Eikö niin?
TUTTU: Luonnollisesti, täti.
EULALIA: Ja minun tapojani, sen sinä tiedät myöskin, ei saa muutetuiksi kukaan.
TUTTU: Eipä tietenkään, täti.
EULALIA: Niin. Nyt se on sanottu. (Ovesta mennessään.) Minä tulon, minä tulen. Torsti, vänta, vänta! (Poistuu oikealle.)
TUTTU (Seisoo ymmällään): Niin — nyt se on sanottu! — Voi, voi sentään! Kyllä Torsti nyt saa vettä myllyynsä! Turhaan minä hänelle ikävääni valitin. Ja kunpa vain olisivat tulleet äiti ja Ilta! Vaan nyt tuli täti Eulaliakin! Mikähän myrsky vielä nouseekaan? (Hoksaten.) Ai niin, — pöytä! (Aikoo mennä oikealle.)
FIINA (Tulee samassa hänelle vastaan): Tännekö se kahvi tuodaan, rouva?
TUTTU: Aioin juuri kutsua Fiinan tänne. — Tämä ruokapöytä on siirrettävä verannalle…