AINI. Niinpä jos sen uhkauksensa panevat täytäntöön. Ja silloin ei saada näinkään paljon yhdessä olla, kuin nyt, ei näin lähittäin asua eikä näinkään usein tavata toisemme.
EETU. Vaan jospa silloin sinäkin lähdet pois paikastasi.
AINI. Ja minnekä sitte?
EETU. Eikös maailmassa tilaa ole?! Lähdetään vaikka Ameriikkaan, ell’ei kotimaassa enää työtä saa.
JULJAANA. Mitä sinä nyt, poikaseni? Ja minun, vanhan äitisi, yksin kuolemaan jättäisit?
AINI. Ei tuo nyt viisasta olisi. Minä kun tässä juuri taas olen hyvän paikan saanut.
EETU. Sepäs se on! Hyvän! Oma etupa se sittenkin aina määrää. Niinpä sinullekin tässä kohdin.
AINI. Itsehän sitä niin toivoit ja halusit, Eetu. Ja nyt puhut tuolla lailla.
EETU. Tiedäthän sinä minun toivoni, Aini. Minä toivoin ja toivon yhä, että saisin sinut niin pian kuin suinkin omakseni. Sen tietää äitikin. Siinä haluni ja tekojeni määrä.
AINI. Mutta kun ei se nyt voi niin pian tapahtua, niin minkäs sille mahtaa. Ei auta muu, kuin odottaa.