JULJAANA (kävelee ja puuhailee minkä mitäkin, aina väliin päivitellen). Voi minun päiviäni! Voi minun päiviäni! — Näinköhän tuo räähkä toden perään oli insinöörin lähettämä?
EETU. Vielä mitä! Sen omia koiruuksia vain. Kyllä minä sen jo tunnen.
JULJAANA. Voi minun päiviäni! Voi, minun päiviäni!
(Lyhyt väliaika).
EETU (mietittyään). Äiti, hoi!
JULJAANA. Mitä, poikaseni, mitä?
EETU. Nyt minä olen päättänyt.
JULJAANA. No, sehän on hyvä.
EETU. Minä lähden kutsuntaan sittenkin.
JULJAANA. Voi minun päiviäni! Voi minun päiviäni! (Istuutuu tuolille ja alkaa hiljakseen itkeä, ruumistaan kiikutelleen).