Selma. No? Sano nyt vain! Kaikki tahi ei mitään, niinkö?
Liisi (välähyttäen silmiään). Eikä, kun: minun tahi ei kenenkään.
Selma. Mitä sinä nyt!…
Liisi. Niin että sen, joka ei itse minulle alistu, alistan minä taikka — —. (Kääntää puheen yht'äkkiä toisaanne. Naurahtaa kuivasti). Ha-ha-ha! No, nyt minä taaskin laskin leikkiä. — Mutta siinäpä nyt sitte onkin kaikki, mitä minulla on kerrottavaa itsestäni. (Panee kätensä ristiin ja vääntäisee kämmenensä hermostuneesti ulospäin.) Ja mitä minusta tarvitsee tietää.
Selma. Sehän ei ollut vielä mitään. Pitäähän sinun kertoa, kuinka olet siellä suuressa maailmassa talvesi viettänyt. Olet kai taaskin paljon huvitellut?
Liisi. En, — en ollenkaan.
Selma. Kuinka? Ja viime kesänä kerroit niin paljon hauskaa elämästäsi edellisenä talvena.
Liisi. Vaan nyt, nyt olen ikävöinyt — kuollakseni.
Selma. Ja äsken kuitenkin sanoit olleesi — kuinka se oli? — oikea rasavilli?
Liisi. Se ei ollut totta. Taikka ehkä harmissani.