Hilja. Mitä minusta — —!
Hemmo. Juuri sinusta välitän. Juuri sinun tähtesi on se tehtävä. Semmoista ihanteellista rakkautta, kuin sinun, tähän maailman aikaan harvoin, jos missään enää tapaa. Sen tautta juuri on se palkittava, vaikka niinkin kuin sen vielä voin tehdä. Ja siitä on isäsikin osansa saava. Hänkin, toivon, on sitte oleva siihen tyytyväinen.
Hilja. Mutta vanha rouva, äitinne?
Hemmo. Äitini, niin?! Hän saa nähdä, kuinka paljon olen tämän asian tähden kärsinyt, väärän asian tähden, jota minun ei olisi pitänyt tehdä hänelle mieliksi.
Hilja. Entä vaimonne sitte?
Hemmo. Vaimoni?! (Vaipuu ajatuksiin.)
Hilja. Hänhän on ihan syytön.
Hemmo. Niin.
Hilja. Ei, ei. Ei sittenkään. Ei se käy päinsä. Ette saa ilmaista.
Hemmo. Mutta hänkin on jo asiasta perillä.