Hilja. Jo?! Perillä?!
Hemmo. Ja minun yli lankeaa sitä suurempi syyllisyys, etten ollut hänelle mitään puhunut meidän, — sinun ja minun, — välistämme, kun naimisiin menin. Syyttömänä saa hän kanssani kärsiä nyt.
Hilja. Onneton! Onneton! Mitä olenkaan tehnyt?!
Hemmo. Sinä?! Miksi sinä? Minä, minä sen olen tehnyt. Minä olen syypää. Minä yksin — heikon, horjuvan, velton luonteeni kautta. Mutta nyt tahdon sen korjata. Nyt täytyy minun se korjata, sillä rauhaa ei omatuntoni ennen saa.
Hilja. Vaan nythän on kaikki myöhäistä. Tätä asiaa ei saa korjatuksi mitenkään enää ilman rikkomatta kaikkia välejä, teidän ja omaistenne elämää ja onnea.
Hemmo. Rikkoutukoot, kun kerran niin pitää. Ja niin pitääkin nyt.
Hilja. Ei, ei, ei. Minä en sitä tahdo, en.
Hemmo. Muuta pääsyä ei ole enää, Hilja.
Hilja. Ei, ei, ei.
Hemmo. Ja mitään elämää tämä ei missään tapauksessa sittenkään olisi enää. Onnea vieläkin vähemmin. Elämäni ja onneni ovat muutenkin jo olleet särkyneet, palasina, pirstaleina. Tulkoon sitte meille, mitä tulleekin! Mitä meistä?! Mitä sinä, Hilja kulta, (tarttuu Hiljaa kädestä) aina vain minua ja meitä ajattelet? Olethan jo enemmän kuin tarpeeksi saanut kärsiä.