Hemmo. No, sehän on sinun tekoasi. Sehän on ollut sinun tarkoituksesi? Sehän on ollut sinun hellää huolenpitoasi minusta!
Liisi (katkerasti). Sitä purevaa ivantekoasi minusta! Oo, kuinka sinä kohtelet minua ylimielisesti, Hemmo. Ja kuitenkin: (hellästi) jos sinä tietäisit, jos sinä tietäisit!
Hemmo. Mikä ihmeellinen teeskentelijä! Kyllä minä jo tunnen sinut.
Liisi. Mutta jos et tuntisikaan vielä kylliksi, perinpohjin?
Hemmo. Kyllä, kyllä, kyllä!
Liisi. Älä ole niin varma kuitenkaan! Jos erehdyt? Voithan erehtyä hyvinkin. Kuinkas silloin? Ellet ole vielä likimainkaan sieluni pohjaan nähnyt, kaikkiin sydämmeni sopukkoihin katsonut…
Hemmo. Niin en ainakaan, — siitä olen varma, — niistä enää mitään hyvää löytäisi.
Liisi. Kuinka suurenmoisen mustan hirviön siis tässä edessäsi näet!
Hemmo. Se on oikea sana.
Liisi. Oikean teatterihirviön, jommoisen vain huonot kirjailijat osaavat luoda ja jonka huonot näyttelijät sitte vielä pahemmaksi pilaavat? Niinkö?