Hemmo. Olethan oman kuvasi maalari!
Liisi (on purskahtanut katkeriin nyyhkytyksiin, mutta pidättää ne sisäisellä voimanponnistuksella, naurahtaa kohta kuivasti ja lausuu sitte harvaan syvällä tunteella). Tiedätkös, Hemmo?! Se ei ole ollenkaan hauska olla niin kovin musta. Ei ollenkaan hauska.
Hemmo. Niin että siis pitäisi vähän niinkuin sääliä sinua, vai?
Liisi (jälleen ivallisesti). Varjelkoon! Sehän olisi jo kovin senttimenttaalia, melodraamallista.
Hemmo. Mitäs sitte?
Liisi (hampaiden lomitse). Ivata vain, pilkata, vitsoa, hämmästellä — hellittämättä — oikein kirvelevästi.
Hemmo. Jos olen käsittänyt sinut oikein, niin on sinun menettelysi täällä ollut juuri sentapaista, ehkä vieläkin tunnottomampaa, eikä ainoastaan sanoissa, vaan myöskin teoissa.
Liisi. Niin, niin. Niitä valopilkkuja siinä mustassa kuvassa, niitä sinä et ole huomannut. Niitähän muka ei ole.
Hemmo. En, totta tosiaan, ole huomannut.
Liisi. Mutta tahtoisit ehkä nähdä?