Mikko. Mitä lienee?! Tuhmaa itsepäisyyttä vain, minusta nähden.
Liisi. Tiedättekö mitä, Mikko?
Mikko. Mitä niin?
Liisi. Se merkitsee ainakin, että hän kovin sitä miestä rakastaa.
Mikko. Rakastakoon taikka ei, vaan mitäs hyvää siitä sitte hänelle itsellekään lähtee?
Liisi. Ei, ei hänelle. Se on kyllä totta. Mutta lapsensa isää hän siis vain ei tahdo mihinkään välikäteen saattaa. Ja se mies on siis semmoisessa asemassa, että —. Eikö teillä ole vähintäkään aavistusta, kuka hän voisi olla, Mikko?
Mikko. Mitäpä siinä aavistuksista ja arvailemisista lähtee, kun ei kuitenkaan mitään varmaan tiedä eikä äiti liioin mitään sanoa tahdo.
Liisi. Vaan jos voi jälille päästä ja saada tytön tunnustamaan. Eihän sitä voi nyt niin välinpitämättömäksi käydä — oman tyttärensäkään edun ja kunnian tähden.
Mikko. Eipä kyllä.
Liisi. No niin! Ja syylliselle kai myöskin on tuleva ansaittu rangaistuksensa, vai mitä?