Mikko. Kai se siltäkin kannalta — —
Liisi. Ettekö siis todellakaan mistään osaa päättää? Eikö Hiljan tuttavien joukossa siellä ole ketään…?
Mikko. Eihän siellä… yksinäisessä olossamme… Eikä sillä sielläpäin nimeksikään tuttavia ole.
Liisi. Sitähän helpompi sitte, Mikko, on, kun ottaa kaikki asianhaarat huomioon: onko siellä ehkä joku käynyt — —? Ja ajan, milloin?
Mikko. Eihän siellä muita käynytkään viimekesänä, kuin herrasväki täältä, isäntä etupäässä.
Liisi (merkitsevästi korostaen). Isäntä?
Mikko (hämmästyen). Niin, — tietysti.
Liisi (lyhyen väliajan jälkeen, katsottuaan Mikkoon kysyvästi). No, mutta eikös äsken sanottu, että Hilja on toisinaan pitemmältä täällä Alhossakin oleskellut? Olisiko siis ehkä täällä joku?
Mikko (hätääntyen). En tiedä, rouva. En voi sanoa mitään. Mutta mitäs te — —? Miksikäs te noin tuolla lailla — —? Ainahan sitä voi epäillä — — Välistä joutuu kuin pahaan epäluuloon — — kiusaukseen — — luulla — —
Liisi (utelevasti). Niinkö? Te siis todellakin jotakuta epäilette? Näinhän minä sen.