Elvi. Voi, enhän minä ole tottunut…
Selma. Ihanhan sinä saatat Elvin hämille, Liisi.
Hemmo. Minä kiitän itseni ja Elvin puolesta.
Elvi. Teillä, siellä suuressa maailmassa, on aina kohteliaisuuksia varastossanne. Ja minä kun en ollenkaan osaa imarrella.
Liisi. Imarrella? Sitä en minäkään rakasta. Minä sanon suoraan, mitä ajattelen, olkoon se sitte asianomaiselle mieluista taikka ei.
Elvi. Siinäkin minä olen niin tuiki hidasluontoinen, etten voi sanoa toiselle mitään ennenkuin olen oppinut hänet oikein tuntemaan.
Liisi. Ai, siinä oli kärkeä, totta toisen kerran! — Mutta nythän meidän juuri pitää oppia tuntemaan toisemme, Elvi! Meistä pitää tulla oikein hyvät ystävät, eikö niin? Minä toivon sitä sydämmestäni oikein.
Elvi. Tietysti se on suotava.
Selma. Liisi kun aikoo taas viettää kesän Kivistössä.
Liisi. Ja kun toivon, että, niinkuin ennenkin, kursailematta, saisin juosta tänne, milloin tahdon, miten tahdon.