Mikko. Niinkö? Ei sovi?!
Hemmo. Ei. Sillä minä en suinkaan ole tahtonut teidän mieltänne millään pahoittaa. Päinvastoin olen talla vain teidän parastanne ajatellut.
Mikko. Minunko parastani? He-he!
Hemmo. Mitä se tuo ivallinen nauru oikeastaan merkitsee? Minä jo sanoin…
Mikko. Kun ei älyni ota ymmärtääkseen sitä parastani. Isäntä, näet, on minuun tyytyväinen ja minä tyytyväinen olooni Takamaalla, jossa olen piakkoin vuosikymmenen elänyt ja raatanut, ja kuitenkin, näet minut tahdotaan pois. Se se on, joka vähän niinkuin naurattaa. Mutta mitäs se tuhma talonpoika…!!
Hemmo. En, totta tosiaan, käsitä, mikä Mikon nyt on riivannut?! Tehän olette aina niin siivoa puhetta käyttänyt, välimme ovat aina olleet niin hyvät ja kaikkiin esittämiini tekoihin olette myöskin aina ollut niin taipuvainen. Aina on sovittu asiat kinaamatta ja riitelemättä, vaan nyt näin vastarintaan nousette. Joku rietas henki kai se nyt sitte on teihinkin lyöttaytynyt, muuta en käsitä.
Mikko. Saattaapa se sitte ehkä niin ollakin, vaan ei ainakaan minun esiin manaama.
Hemmo. On tämä nyt todellakin ikävää. Tahdoin vanhalle appiukolleni tehdä mieliksi ja hankkia hänelle kunnollisen isäntärengin, vaan nyt käy tällä lailla. Ymmärrättehän, Mikko, ainakin sen, mihin pulaan näin olen joutunut, kun varmaan otaksuin teidän suostuvanne ja puolestani jo annoin hänelle lupauksenkin. Mitäs minä hänelle nyt sitte sanon?
Mikko (päättävästi). Joo! Sanotte vain, että Takamaan Mikko ei suostu.
Hemmo. Soo-soo! (Kävelee jälleen, pari kertaa edes takaisin ja pysähtyy sitte Mikon eteen.) Mutta jos minä nyt sitte puolestani sanon, että minä toivon, että Mikko suostuu.