Mikko. Kyllä se paranee, kun minä saan kysyä. Ja minun täytyy se kysyä. — Sanokaapa! Hiljanko tähden ehkä te sitä vaaditte, vai?
Hemmo (hätkähtäen). Hiljan? Mitäs sillä olisi…?
Mikko. Niin, niin, Hiljan. Kyllähän te tiedätte hyvinkin,… mitä tarkoitan.
Hemmo. Arvaan sen kyllä. Mutta tekin hyvin tiedätte, että se asia ei merkitse mitään.
Mikko. Vai ei merkitse mitään?
Hemmo. Ei yhtään mitään. Te kyllä tunnette minun mielipiteeni, etten minä anna sen seikan vaikuttaa itseeni. Se on yksityinen asia, hänen yksityinen asiansa ja sillä, niinkuin sanoin, ei ole tämän asian kanssa mitään yhteyttä.
Mikko. Niin. Ei siltä kannalta, tietenkään, miltä te sen nyt tahtoisitte otettavaksi. Sen minä kyllä käsitän. Olettehan te kyllä niin jalomielinen, ettette pidä sitä tapausta minäkään loukkauksena, minäkään pahennuksena itsellenne ja tilallenne, niin että meidät sentähden olisi ihmisten näkyvistä etemmäksi kyörättävä.
Hemmo (kiivaasti). Vaan mitäs sitte? Mitä?
Mikko (pontevasti). No, suoraan sanoen sitte: oikeammin teidän itsenne tähden, ettei tulisi ilmi seikka, jonka te ja Hilja, molemmat, niin visusti tahdotte kaikilta pitää salassa.
Hemmo (kuin äsken). Kuulkaapa nyt, Mikko! Te menette nyt jo liian pitkälle puheessanne. Mikä on tarkoituksenne?