Hemmo. Kysymys on, mitä olisi tehtävä.
Elvi. Niin. Mitä olisi tehtävä, että siitä tulisi loppu.
Hemmo. Sitä samaa minäkin ajattelen, — juuri sitä samaa.
Elvi. Minä kyllä olen huomannut, Hemmo, että sinulla on jotakin ollut mielessä siitä saakka, kuin hän tänne tuli, että jostakin syystä olet niin omituiseksi muuttunut. Mutta mitä se on ja mistä syystä, sitä en ole saanut tietää. Ja itse olen karttanut sitä sekä sinulta että muilta kysyä, — aina tähän asti. Mutta nyt minun täytyy, Hemmo — —
Hemmo (aikoo ensin sanoa jotakin, mutta onkin sitte vaiti).
Elvi. Sinä et sano, et tahdo puhua minulle?
Hemmo (tuskistuneena). Mitäs minä — —? Minustakin tämä olo on niin kovin painostavaa. Minäkin tahtoisin siitä päästä, vaan en todellakaan tiedä millä keinoin.
Elvi. Ei, ei. Et sinä nyt ole vilpitön kohtaani. Sinä et tahdo ilmaista oikeata syytä. Sinulla on joku ikävyys, joka sinua vaivaa. Senhän silloin jo myönsit itsekin. Mutta nyt sinun täytyy se sanoa!
Hemmo. Älä kiusaa, Elvi! En minä nyt tahdo puhua.
Elvi (hellästi). Etkö?! Omalle vaimollesi? Jos häntä rakastat?