Hemmo. Mitä sinä nyt joutavia!
Elvi. Sinun tulee itsesi helpompi olla, saat nähdä, jos puhut kanssani.
Hemmo (pyyhkien otsaansa). Saattaisi olla. Vaan tokkopahan. — Tuskin. — — Ei. Ei puhuta. — — En minä nyt. — — Ehkä toiste.
Elvi. Ei, ei toiste. Nyt, nyt sinun pitää… Minä arvaan sen jo. Ja ell'et sinä sano, niin minä kysyn toiselta… häneltä. Sillä hän…
Hemmo. Hän? Liisi? Mitäs hän tietäisi? Mitäs hänellä olisi sen asian kanssa tekemistä?
Elvi. Kyllä. Näinhän minä äskenkin taas, kuinka sinä hänen puheestaan, hänen salaviittauksistaan hermostuit, vaikka koetit hillitä itseäsi. Jotakin teidän välillänne on tahi on ollut, jotakin semmoista, jota et tahdo kertoa.
Hemmo. Ei kerrassaan mitään semmoista, jota sinä ehkä luulet.
Elvi. Mutta jotakin kuitenkin. Sillä minä tunnen sen. Minun sydämmeni sanoo sen. Minun on niin vaikea, niin vaikea olla, Hemmo. Ja sitäkin vaikeampi vielä, kun tämä salaperäisyys minua kiusaa ja kiduttaa. Minä näen, että sinulla ei ole luottamusta minuun, ei oikeata kiintymystä minuun. Alussa sitä oli, ainakin luulin sitä olevan. Mutta nyt alan epäillä, epäillä, onko sinussa oikeata rakkautta alunpitäen minuun ollutkaan. Vai onko se sitte jo näin pian alkanut kylmetä? Onko sydämmesi ehkä ennen ollut toiseen enemmän kiintynyt? Kyteekö siinä ehkä vanha tuli vielä? Onko se nyt ehkä alkanut siinä uudelleen loimuta? Siinä se, mitä kyselemistäni itseltäni kyselen, saamatta vastausta mitään. Se se minua kiusaa ja kiduttaa, Hemmo.
Hemmo. Oletpa sinä nyt todellakin lyhytnäköinen, Elvi, kun et huomaa käytöksestäni Liisiä kohtaan, ettei sinulla ole vähintäkään syytä tuommoiseen mustasukkaisuuteen, ei vähintäkään. Hän on kyllä tahtonut sitä sinussa herättää, jo ensi käynniltään asti, kiihdyttää, yllyttää sinua jos jollakin lailla, mutta näethän itse, että häntä suorastaan vieroon, kammon.
Elvi (kyynelsilmin). Mutta mitäs se sitte on? Sano, puhu! Tee tästä tuskallisesta tilasta loppu!