Hemmo. En tiedä, en tiedä. Tehköön mitä tahansa. Mutta minäkään en siedä tätä enää. En jaksa minäkään tätä tukalaa oloa enää kantaa. Sen pitää puhjeta ja se puhkeaa vielä jollakin lailla. Minä tunnen sen, minä tunnen sen.
Elvi. No, ei sitte, Hemmo, ei. Ei tehdä mitään. Annetaan olla. Minä koetan kärsiä. Sinä et saa luulla, ihmiset eivät saa luulla, että minä olen — semmoinen. Minä koetan, koetetaan molemmat, ettei tule enää mitään tämmöisiä ikävyyksiä väliimme.
Hemmo. Jos se on mahdollista enää. Minä en sitä usko.
Elvi. Miksi?
Hemmo. Siksi, että… minä en voi.
Liisi (palaa portaikon kautta pihaan).
Hemmo. Kas, tuossa hän tulee. Minä lähden nyt. (Menee tuvan päädyn vieritse oikealle.)
Liisi (on samassa tullut puutarhan portille, pysähtyy siihen kotvaksi, katsoo pitkään Hemmon jälkeen ja laskeutuu sitte lehtimajaan). Miehesi meni?!
Elvi (itkettyneenä). Niin. Hänen täytyi…
Liisi. Ei, mutta —! Mikäs sinun on?