Elvi (paheksuen katsahtaen Liisiin). Kuule, Liisi! — —
Liisi (keskeyttää ääntään muuttaen). Niin, niin, niin. — (Hyväellen Elviä). Voi, pikku Elviseni! Sinä et vielä tiedä —! Sinä tunnet elämää vielä niin vähän, niin vähän.
Elvi (ikäänkuin peräytyen). Mitä sinä nyt taaskin tarkoitat?
Liisi. Minun on sinua vain niin kovin sääli.
Elvi. Sinä olet kauhea kiusaamaan! En tiedä, miksi minulle tätä puhut?
Liisi. Näetkös, minäkin olen ollut naimisissa. Tiedän, että kaikki ensin on niin kaunista, niin ruusunpunaista, mutta sitte tulee: alussa pientä väärinkäsitystä, pientä pahastumista, pientä kihnausta, kyynel, toinen, niinkuin teillä äsken. —
Elvi. Liisi rakas, minä niin hartaasti pyydän, kerran kaikkiaan, ett'ei tämmöisistä asioista, perheasioistamme koskaan puhuttaisi.
Liisi. Mutta nyt sinä ymmärrät minua ihan väärin, Elvi. Minä tahdon sinua vain lohduttaa, enkä ollenkaan tunkeutua perheasioihinne. Näetkös, niin vanha ja kokenut minä jo olen, että kyllä huomasin teidän äsken puhuneenne minusta. Ja jos sinä tahdot olla suora, niin myönnät minun arvanneen oikein. Eikö niin?
Elvi. Vaikkakin olisi ollut niin. Ei kai nyt sekään sitte liene kielletty, ettei sinusta saisi puhua?
Liisi. Eipä suinkaan. Mutta sitte olen samalla myöskin selvillä siitä, että minä olin aiheuttanut tuon nuorten aviopuolisoiden välisen, ehkä ensimäisen perhekohtauksen.