Elvi. … niin sitä todellakin…
Liisi. … voisi ruveta uskomaan. — Mutta minä vakuutan sinulle, ettei sinulla ole vähintäkään syytä olla mustasukkainen. Mistään semmoisesta ei ole vähintäkään haametta.
Elvi. Mutta miksi ihmeeksi sitte rupesit siitä puhumaankaan?
Liisi. Siksi, että minä tahdon saada sen asian selväksi sinulle, rakas Elvi. Siksi, että minä itse en voi olla tämmöisessä epämääräisessä, epäluulon alaisessa asemassa. Siksi, että meidän välimme ei voi, ei saa olla hämärä. Siksi, ettei siitä saa johtua enää mitään tuskia, kärsimyksiä sinulle, minulle eikä kellekään muulle. Sillä omasta kokemuksestani minä tiedän niin hyvin, mitä semmoiset naisen kärsimykset merkitsevät, miltä semmoiset tuskat tuntuvat, kun on toiselle mustasukkainen, — kun luulevaisuus, kuin mato, jäytää ja kalvaa mieltä ja ajatus hellittämättä synkkänä kuvittelee milloin mitäkin kaikkein kummallisimpia asioita. Ja useimmiten kuitenkaan ei ole näille kuvitteluille vähintäkään aihetta. Oi, kuinka onkaan sen vuoksi sääli sitä, joka näin syyttä kärsii! Senpä vuoksi minunkin sinua nyt, jos minusta jotakin luulet. Sillä sinullakaan siihen nyt ei ole vähintäkään syytä: miehesi ja minun välillä ei ole ennen ollut eikä nytkään ole mitään, joka voisi joitakin luuloja sinussa herättää. Sen vain minä tahdoin sinulle sanoa, jos jostakin siihen suuntaan oli ollut puhe teidän välillänne. Minä todellakin niin mielelläni tahtoisin tietää, viittasiko hän ehkä jotenkin sinnepäin, että olisi ollut? Sano!
Elvi. Ei sanallakaan.
Liisi. Ei puhunut mitään entisestä — —?
Elvi. Mistä?
Liisi. Olisiko hän jotakin toista sitte, ja ketä, ennen rakastanut?
Elvi. Kuinka? Onko hän — —?
Liisi. Minähän kysyn. Kun ei hän minusta puhunut, niin tuliko hän jostakin toisesta puhuneeksi?