Elvi. Tiedät, tiedät. Jotakin sinä tarkoitat. Minä näen sen kaikesta. Kaikesta ymmärrän sen nyt. Puhu, sano, mitä se on? Mitä?
Liisi. Ei, ei, ei. Minä en sano nyt enää mitään, — nyt, kun minä ihan varmaan tiedän, ettei hän ole minusta mitään sinulle puhunut ja ett'et sinäkään minua ole epäillyt etkä epäile. Nyt minä olen ihan levollinen, Elvi. Nyt ei minun tarvitse puhua enää sanaakaan, eikä kysyä yhtään mitään.
Elvi. Päinvastoin, Liisi hyvä, nyt juuri sinun täytyy — —
Liisi. En, en ja en.
Elvi. Sinun täytyy, sinun täytyy. Sillä nyt minä en voi olla levollinen, en hetkeäkään.
Liisi. Voit, voit, — ihan. Ja sinä saat ja sinun pitää olla ihan levollinen.
Elvi. Kun sinä olet semmoisia viittauksia minulle antanut, — olet suorastaan herättänyt minussa epäluuloa.
Liisi. Minä? Sinussa? Hyvänen aika! Millä lailla? Sitä en käsitä.
Elvi. Etkö? Vaikka itse niin salaperäisesti utelit Hemmon entisestä rakkaudesta?
Liisi. Sekös nyt on kumma?! Silläkö lailla? Niinkuin ei jokaisella miehellä, ennen naimistaan, olisi rakkaussuhteita ollut!