Elvi. Kas niin! Sittenkin!
Liisi (aikoo nousta). Anteeksi nyt, Elvi, mutta minä lähden. Minä en tahdo puhua siitä asiasta enää.
Elvi (pidättäen häntä). Liisi rakas, minä rukoilen sinua, älä mene, jää, jää!
Liisi. Mitä sitte vielä? Tämä on jo niin kiusallista minustakin.
Elvi. Kuule! Jos sinä tiedät jotakin, niin sinun täytyy ilmaista se minulle. Minä rukoilen, minä pyydän sinua. Minä en voi nyt enää elää tämmöisessä tietämättömyydessä, näissä kauheissa epäluulon tuskissa.
Liisi. Minähän olen jo itsestäni kaikki selvittänyt. Ja kun asia ei koske minua, niin en suinkaan tahdo muiden asioista puhua. Ymmärräthän itse, Elvi, kuinka rumaa se olisi. Eikö totta?
Elvi. Mutta kun minä sinua pyydän. Tee se nyt minun tähteni!
Liisi. Kuinka sinä kiusaatkin minua. Minä en millään mokomin tahtoisi…
Elvi. Vaikka itse sanoit, että tahdot olla ystäväni, Liisi. Sanoithan itse, että tahdot lohduttaa minua!
Liisi. Ystäväsi juuri tahdon ollakin ja sen tautta en tahtoisi millään lailla rauhaasi häiritä, en millään lailla vasta alkavan avioelämäsi ihanaa onnea särkeä.