Mikko. Jos sinut uskaltaa tähän yksin jättää, ettet luiki tiehesi, mokomakin lintu.
Hilja (väräjävällä äänellä). Voi, Herra Jumala! En minä jaksa enää. Niin olen jo tarpeeksi saanut, kun näin loukkaamistanne loukkaatte.
Mikko. Minä loukkaan? Enkös minä sitte ole tarpeekseni saanut kaikesta häpeää ja kärsimyksiä, tarpeekseni tuosta uppiniskaisuudestasi?
Hilja. Voi, hyvänen aika!
Mikko. Ja kun nyt tässä vielä sinun tähtesi, Jumala tiesi, minne joudun päälle päätteeksi.
Hilja. Ja kun, mitään tietämättä, turhaan rupesitte ääntä pitämään. Ihan syyttä suotta reistailemaan kävitte.
Mikko. Vai syyttä suotta? Vai en tiedä? Miksikäs se meidät Takamaalta tahtoisi pois siirtää, ell'ei vain omia jälkiään umpeen lakaistakseen? Kyllä se on niin selvä, kuin päivä.
Hilja. Joko te jälleen tuota jankutatte?! Isä!
Mikko. Jo, jankutan, sillä niin se asia on eikä siitä päästä yli eikä ympäri. Sinä kyllä sitä et ole myöntänyt tähän saakka, vaan nyt se on saatava kuulla… ja täällä.
Hilja (kuin itsekseen). Ei ikinä.