Mikko. Ja sen häväistyksen pitää hänelle itselleen ilmi tuleman rangaistukseksi, koskapa hän vielä sillä lailla meitä tahtoo kohdella.
Hilja. Niin että vain kostaa sillä lailla haluattekin?
Mikko. Niin kyllä.
Hilja. Se ei ole oikein, isä. Kosto on Jumalan eikä ihmisten. Ihminen itse rikkoo ja voi erehtyä. Jumala vain tietää, kuka on syyllinen, ja sitä Hän rankaisee taikka armahtaa. Minäkin olen rikkonut, minä olen syyllinen. Jumala minutkin rangaiskoon ja antakoon tekoni anteeksi! Antakaa te olla, isä! Ei ole teidän asianne tuomita eikä kostaa. Te voitte erehtyä, voitte syytöntä tuomita.
Mikko. Syytöntä ja syytöntä! Niinkuin sinä yksin vain tässä syyllinen olisit, hupakko!
Hilja. Itse olen tekooni syypää enkä muita siitä syytä. Sen olen sanonut ja tulen sanomaan.
Mikko. Olet sinä jo ihan järkesi menettänyt. Et omaa etuasi ymmärrä. Mikä sinä sitte olet? Arvoton virsun rätti. Siallakin on hintansa ja arvonsa, vaan sinulla sitä, mielestäsi, ei mitään ole.
Hilja. Mitä te nyt puhutte, isä?!
Mikko. Sitä puhun, että hyvitys on meille sen, joka tämän teon on tehnyt, maksettava, lain määräämä hyvitys.
Hilja. Senkö tähden, toden perään, sitte tänne lähtenytkin olette?