Liisi. Hänen kanssaan oli Elvi jostakin juuri puhellut, kun taannoin lehtimajaan palasin. Elvi oli itkenyt. Otaksuin, että siitä oli heidän kesken ollut puhe.
Selma. Mutta mistä, mistä hän on sen päähänsä saanut? Hän siis puhui sinunkin kanssasi siitä? Tiesitkö sinä siis, Liisi, siitä jotakin? Sanoitko hänelle jotakin?
Liisi. Kun Elvi niin kovasti alkoi urkkia ja vaati minua selittelemään itselleen yhtä ja toista, niin kallistui puhe sinnepäin. Asettaen yhteen kaikellaisia tapahtumia hän lopulta varmaan tuli siihen johtopäätökseen, että niin on. Ja sitte tulivat samassa Mikko ja Hiljakin lapsineen.
Selma. Entä sinä? Mitäs sinä sanoit?
Liisi. Ett'en voi mitään sanoa.
Selma. Mutta että kuitenkin luulet, niinkö…?
Liisi. Että kaikki on mahdollista.
Selma. Voi, Liisi kulta! Miksi?
Liisi. Eihän tuo nyt sen kauheampaa ole, täti hyvä, jos asia nyt niin onkin. Voihan sen, minun mielestäni, antaa anteeksi. Eihän tädin tarvitse…
Selma. Niin. Voihan se olla… Voihan sen… täytyyhän se antaa anteeksi, jos…