SOLA. Sitäpä minä katselenkin, mikä peijakkaan komea soittokone teillä on. Sitä ei ollut täällä viimeksi käydessäni.
RAUNIO (Ikäänkuin hämillään). Niin, se on totta. Sen saimme vasta muutamia päiviä sitte. Täytyihän se ottaa; minkäs sille teki. En saanut rauhaa Betyltä ja Ellalta ennenkuin suostuin. Ja komea se on, liian komea, meikäläisen miehen talossa ollakseen.
SOLA. Älä sano, älä sano; sillä on kyllä aina arvonsa.
RAUNIO. No, saattaahan se olla… mutta nykyään tarvitaan niin paljon muitakin ylellisyyden esineitä, jos tahtoo ihmisten seurassa elää, että itse eläminen käy melkein mahdottomaksi. Tarkoitan, että täytyy toiselta puolen kieltäytyä kaikkein välttämättömimmästä, hyödyllisimmästä. Mitäs te arvelette, neiti Moilanen, olisiko esimerkiksi Ellan, niinkuin sanotaan, "korva" pilaantunut siitä, että hän vielä, jonkun aikaa, olisi soittanut vanhalla pianiinollamme?
NEITI MOILANEN. Mielestäni oli se vielä hyvinkin tyydyttävä.
SOLA. Saittekos sen jollekin myydyksi, vai?
RAUNIO. Kyllä. Sen osti leskirouva Grönberg tyttärelleen, joka harjoittelee opintoja musiikkiopistossa.
NEITI MOILANEN. Ja tyttö kuuluu olevan siihen vallan tyytyväinen, vaikka onkin soitossa jo kauas edistynyt.
RAUNIO. Sanoinhan minä Betylle, sanoinhan minä Betylle, mutta hän vain väitti: "ethän sinä, hyvä Georges, sitä ymmärrä, kun et itse pianoa soita"; ja kuitenkinhan minä nuorempana vähän kilkuttelinkin ja vieläkin rakastan musiikkia kovin.
NEITI MOILANEN. Me varmaankin häiritsimme teitä, asessori, soitollamme tänään, teillä kun on kiireellisiä kirjoitustöitä?