RAUNIO. Ette suinkaan, ette ollenkaan. Päinvastoin. Ja minähän juuri sanoin soittoa rakastavani. Sitä paitsi olen minä tottunut kirjoittamaan jos jonkinlaisen, he-he-he, musiikin aikaan.
NEITI MOILANEN (On noussut ylös Raunion viimeisten sanojen aikana). Suokaa anteeksi, mutta kyllä minun nyt täytyy käydä sanomassa hyvästi rouvalle ja neiti Ellalle ja sitte lähteä.
RAUNIO. Tehkää niin hyvin, neiti. Eläköön vapaus!
(Neiti Moilanen menee oikealle).
SOLA (Nousten ylös lyö Rauniota olkapäälle). No, veli Yrjö, enpä taida saada kunniaa nähdä sinun puolisoasi tänäpäivänä? Rouva kai ei vielä ole jalkeilla?
RAUNIO (Nousee myöskin). On maar, on maar! (Katsoo kelloaan). Johan kello on kaksi. Varmaankin on hän siellä hiukan talouden toimissa. Tosin tahtoo konsertti- ja teatteri-iltojen jälkeen naisväen makuu aamuisin venyä tavallista pitemmälle, mutta ei sitä toki näin kauan kestä, eihän toki… Vaan toiselta puolen, — näin sunnuntaipäivinä en tahdo heitä häiritäkään, ja niin saan itse häiritsemättä koko aamun hiljaisuudessa työskennellä.
SOLA (Nauraen). No niin, no niin, no niin! Sullapa taitaakin, veliparka, olla työtä enemmän kuin voimasi kestävät ja kantavat.
RAUNIO. On. Kyllä sitä on täytynyt ottaa syrjätöitä ja onpa taitanut tulla vähä liika paljonkin otetuksi, välistä kun eivät ole yötkään riittää. Vaan minkäs sille tekee: elää pitää, elää pitää! Senpä tähden toivon, arvoisa veli, että suot minulle anteeksi tuon unhotukseni.
SOLA. Ole huoleti, aivan huoleti! Älä sinäkään pane pahaksesi, että minun täytyi siitä muistuttaa.
RAUNIO. Päinvastoin olen sinulle tuhansin kerroin kiitollinen. (Puristaa Solan kättä). Sinun lainasi toimitan ihan varmaan takaisin tällä viikolla, — ihan varmaan. Ja vekselistämme pidän myöskin huomenna huolta. Hyvä oli, että muistutit minulle huomenna olevan viimeisen maksupäivän. Sen olisin luultavasti unohtanut, sen tunnustan suoraan, sillä viimeisinä aikoina on muistini alkanut kummallisesti huonota.