RAUNIO. Minä en puhu taudeista. Ne ovat kyllä Jumalan lähettämiä ja useinpa vielä rangaistukseksi ihmiselle hänen oman kevytmielisyytensä takia. Mutta minä puhun niistä veloista, jotka minun on täytynyt tehdä sen, yli varojemme vietetyn, ylellisen elämän takia, joka sinun mielestäsi on olut välttämätön ihmisten tähden, se on, sentähden, ett'ei meidän, muka asemaamme nähden, ole sopinut elää huonommin kuin muut ihmiset. Ja sinä muistat varmaan hyvin, minne ne rahat menivät, paitse korkoihin — huomaa jo sekin, kun ei enää riitä palkasta korkojenkaan maksamiseksi — ne rahat, sanon minä, jotka sain sillä vekselillä, mikä nyt on huomenna maksettava.
ROUVA RAUNIO. Muistan, hyvin muistan, sillä siitä silkkileningistä, jonka silloin sain, muistutat minulle joka sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa, samoin kuin Ellan plyyshipalttoostakin. Ne, niinkuin nyt tuokin tuossa (osottaa flyygeliä) näkyvät olevan sinulle unhottumattomina silmätikkuina.
RAUNIO. Kuinka voisin ne unhottaa, kun ne joka päivä herättävät minussa niin katkeria tunteita, tiedä se, tuhat kertaa katkerampia kuin se ilo olisi ollut suloinen, jos olisin voinut hankkia ne teille velkoja tekemättä.
ROUVA RAUNIO. Minä ymmärrän varsin hyvin, mitä sinä tarkoitat.
RAUNIO. Sitä parempi. Sano siis minulle suoraan: ovatko kaikki nuo esineet — monista muista puhumattakaan — niin ehdottoman välttämättömät, että te ette olisi tulleet toimeen ilman niitä?
ROUVA RAUNIO. Kas niin! Siinä se on se vanha kysymys jälleen.
RAUNIO. Niin kyllä, se vanha kysymys, johon en sinulta saa koskaan tyydyttävää vastausta.
ROUVA RAUNIO. Sinä unhotat jo oman asemasikin, Georges. Senkin tähden jo pitäisi sinun pitää huolta perheesi arvosta ihmisten silmissä.
RAUNIO. Asemani? Paikka, joka antaa kuuden, kahdeksan tuhannen markan vuotuisen palkan, ei ole mikään asema, se on vain pikkuvirkamiehen paikka.
ROUVA RAUNIO. Mutta sinä asut pääkaupungissa, sinä elät ihmisten seurassa, sinä et voi elää huonommin kuin muut.