RAUNIO. Sitäpä minä huomasin jo alussa, kun tulit, että sinulla oli jotakin salaperäistä mielessä, että sinä olit ikäänkuin tyytymätön johonkin.
SOLA (Katsahtaa kruunuun). Päin vastoin luulin löytäneeni syytä iloitsemiseen, että sinun asiasi ovat jättäneet sinut rauhaan.
RAUNIO. Siihen pisteliääseen huomautukseen antoi varmaankin tuo kruunu sinulle syytä? Mutta samalla, kun voin lohduttaa sinua, että asiani viime aikoina todellakin ovat antaneet minulle vähän rauhaa, voin myöskin lohduttaa sinua sillä, ett'en tuohon kruunuun ainakaan ole penniäkään tuhlannut.
SOLA. Vai niin! No, sepä on todellakin ilahduttava. Se on siis lahja, vai?
RAUNIO. Niin onkin.
SOLA. M-hm-hm! Vai niin! Vai lahja se on? (Katsoo Raunioon pitkään ja kummastuneena). No, sitä en tarvinne ainakaan kysyä, keltä?
RAUNIO. Kuinka niin?
SOLA. Sen kyllä arvaa kysymättäkin.
RAUNIO (Vihaisesti). Mitenkä sen niin arvaa?
SOLA. No, no, ei mitään, muutoin minä vain. — (Molemmat ovat hetken aikaa vaiti). Älä suutu, Yrjö, en minä sinulle mitään pahuudessani puhu.