RAUNIO. Ellako ja…?
SOLA. Kamreeri Lager, tietysti.
RAUNIO. Ei ikipäivinä. Sitä ainakaan en minä koskaan sallisi. Se on aivan mahdotonta. Ja kuinka voi edes siltä näyttääkään?
SOLA. (* Kuinkako? No, jos ei muun, niin jo senkin takia, että hän nähdään aina tyttäresi ja rouvasi seurassa, milloin kävelemässä, milloin konserteissa, milloin teattereissa, ja teatterissa varsinkin istuvat he aina kolmen kesken aitiossa. Ja se tietysti oikeuttaa ihmisiä sitä uskomaan, semminkin koska tuo epäilemättä vain voi tapahtua sinun suostumuksellasi.
RAUNIO (Hiukan hämmentyen). Vai niin? Todellakin? Niin, niin, kyllä minä sen tiedän… Tietysti, olenhan minä antanut… suos… suos… Epäilemättä minun suostumuksellani. Mutta tokko siitä nyt on voinut tuollaiseen nurjaan johtopäätökseen tulla?
SOLA. Niinkuin näet. Vaan sinunpa pitäisi, hyvä mies, joskus itsesikin käydä teatterissa, niin ei se näyttäisi niin räikeältä. Ja sitä paitsi olisi siitä sinulle itsellesikin vähän virkistystä töistäsi. Sinähän pilaat terveytesikin kokonaan alituisesti vain kotona istumalla ja työtä tekemällä.
RAUNIO. Olenhan minä käynyt, olenhan minä käynyt, kun olen joutunut.
SOLA. Mutta liian harvoin, Sinun pitää käydä useammin. RAUNIO. Niin, kyllä minun pitää, pitää varmaan.
SOLA. Eikä ainoastaan pidä, vaan se on sinulle suora täytymys, pakko, välttämättömyys, yksistään jo — ihmisten tähden, sillä *) ihmiset löytävät aina syytä ajatella ja puhua pahaa.
RAUNIO. Mitä tarkoitat? Minustako?