SOLA. Ja se on lahja sinun tyttärellesi, vai? — Hänen morsiamellensa, tulevalle puolisollensa? (Raunio ei vastaa mitään, vaan vaipuu mietteisin, tuijottaen Solaan). Mutta miksi ei hän lahjoittanut hänelle kultakelloa tahi rannerengasta tahi rintasolkea, niinkuin morsiamelleen tavataan lahjoittaa?
RAUNIO. Siksi, että Ella ei ole hänen morsiamensa ja tuleva puolisonsa.
SOLA. Mutta kellekäs ja mistä hyvästä hän sen sitte…?
RAUNIO. Sinua kummastuttaa, että minä sallin…
ROLA. Niin juuri. Minua kummastuttaa, miksi se sitte sinun salisi katossa riippuukaan.
RAUNIO. Siksi… siksi, että… lahjaa ei sovi niin vain pihalle heittää.
SOLA. Tietysti. Ja taaskin tuon saman kiitollisuuden velan tähden.
RAUNIO (Hämmästyen). Mitä? Mitä tarkoitat?
SOLA. Älä hämmästy, veli Yrjö! Minä puhun kanssasi vanhana, hyvänä ystävänäsi. Minä näen kyllä, että tahdot salata minulta paljonkin. Mutta ihmisten silmiltä välistä ei voi kuitenkaan kaikkia salata.
RAUNIO. Omia tekojani en ole sinulta koskaan salannut, se sinun pitäisi tietämän.