ELLA (Naivisti suutuksissaan). Hyi, sitä en tahdo, että minun sydämmeni olisi. Näkeekö sen todellakin, että…
NEITI MOILANEN. … että teitä miellyttää kamreeri Lager eikä hän.
(Osoittaa asessorin huoneeseen päin). Hyvin selvään.
ELLA. Ei, en minä sitä tarkoittanut. Nyt te taas olette häjy, neiti. (Pistää alahuulensa eteenpäin ja tekee pahastuneen ilmeen; hetkisen kuluttua:) Mutta sittenkin: myöntäkäähän itse, että kyllä kamreeri Lager sentään on paljoa sivistyneempi ja… ja-ja… niinkuin mamma sanoo, hienompi kuin…
NEITI MOILANEN (Ivallisesti). Tietystikin, sillä hänen hapsensahan ovat aina käherretyt, viiksensä naskaleiksi kierretyt ja koko mies tuoksuaa myskille, ikäänkuin hän olisi itse oikea moskuselävä.
ELLA. Kuinka te olette pisteliäs, neiti!
NEITI MOILANEN. En ollenkaan. Eikös se ole ihan totta? Ja muistatteko sitte, kuinka hiljan itse kysyitte minulta, miksi kamreeri Lager aina neilikkata suussaan nakertelee?
ELLA. Mutta te ette vastannut minun kysymykseeni. Sanoitte vain, että kun tulen vanhemmaksi, niin ehkä saan sen tietää. Vaan sanokaahan nyt, hyvä neiti, sanokaa!
NEITI MOILANEN. En, en sano. Ei saa olla niin utelias.
ELLA. Hyi, teitä! Nyt en minä tykkää teistä ollenkaan. (Härnäten). Mutta onpas sittenkin kamreeri Lagerilla enemmän savoir-vivre'ä kuin tuolla (matkien) "onko pappa kotona."
(Raunion työhuoneesta kuuluu kovempaa puhelua,
ovi avautuu ja saliin astuvat lehtori Sola ja Raunio).