YLIOPPILAS. Se on totta. Mutta sanoisittehan edes suoraan, pahoitinko minä teitä jollakin. Jos sen tietämättäni olen tehnyt, niin pyydän sydämmestäni tuhansin kerroin anteeksi! (Polvistuu Ellan eteen). Näettehän, polvillani pyydän teiltä anteeksi.
ELLA. Nouskaa ylös! Minä en rakasta panettelua. Minä en rakasta, kun toisia ihmisiä panettelee.
YLIOPPILAS. Hyvänen aika, neiti Raunio! Oliko se siis todellakin siitä?! Mutta eihän se ole panettelua. Muiden sanojahan minä kerroin, relata refero, niinkuin Roomalaiset sanoivat.
ELLA. Mutta se ei ole totta, se ei ole totta. Joll'en minä sitä ihan varmaan tietäisi, en sitä niin varmaan väittäisikään.
YLIOPPILAS. Kuinkas sen asian sitte voisi muutoin selittää, että hän aivan yht'äkkiä katosi ja lähti Amerikkaan. En minä ainakaan sitä ymmärrä.
ELLA. Kukas sen on sanonut, että hän niin yht'äkkiä katosi ja seuraako siitä sitte, että hän on Amerikkaan lähtenyt?
YLIOPPILAS. Mutta, arvoisa neiti, älkää minuun suuttuko: niin ihmiset kertovat.
ELLA. Vähänkös ihmiset kertovat?! Minä tiedän varmaan, ett'ei niin ole laita. Keskiviikkona kävi hän meillä ja kertoi mammalle, että hänen täytyi lähteä vähäksi aikaa matkalle.
YLIOPPILAS. Vai kertoi hän todellakin niin? Varmaan oli hänellä jo silloin se aikomus mielessä, vaikka hän vasta lauantaista on kadoksissa.
ELLA. Perjantaina hän jo lähti, sen tiedän myöskin varmaan.