RAUNIO. Sen paheen alle sitä usein täytyy pakostakin alistua. — Mutta kylläpä minä jo sielussani näen, mikä ihanteellinen teidän tuleva kotinne on oleva. Ai, ai! Eikö totta, Neiti Moilanen? Kuinka ihanata siellä tulee olemaan?!
NEITI MOILANEN. En ole, hyvä asessori, vielä niin kauas ajatellut.
RAUNIO. No, no, no! Kyllä se tiedetään, mitä te, naiset, ajattelette. "Vesille venosen mieli…" he-he-he-he! Ja sitte nuo pienet kiharatukkaiset, — niistä tulee ainakin (lyö Solaa olkapäälle) meidän suomalaisen Solan kelpo lapsia, eikä tuollaisia ranskalaisen Zolan naturalistisia… he-he-he-he!
NEITI MOILANEN (Vetäytyy nauraen, hämillään, taemmalle).
SOLA. Sinäpä, Yrjö, saatat morsiameni ihan hämille. Olet muuten aivan erityisen iloisella ja vallattomalla tuulella tänään.
RAUNIO. No, onhan minulla vähän syytäkin siihen.
SOLA. Kun olet tuosta kotivitsauksestasi iäksi päässyt, niinkö?
RAUNIO. He-he-he-he! Tuntuihan se kuitenkin, ikäänkuin olisi hiukan huojennettu kuormaa hartioiltani. Ja olihan siinä syytä sekä iloitsemiseen että tämän päivän viettämiseen. Mutta tähänpä viimeiseen ei olisi taaskaan kyetty ilman sinun apuasi, pyhä veli, sinä kun nytkin päästit minut pulasta, kun tuli tuon flyygelin oston tähden otetun vekselin maksupäivä ihan yhteen aikaan.
SOLA. Saattaahan tuo olla niin. Mutta tiedätkös mitä, ystäväiseni?
(Katsoo vakavasti ja ankarasti Rauniota silmiin).